http://stockholm.hostmaster.org/articles/poisoning_the_wells_zionist_biological_warfare/fi.html
Modernin Israelin mytologiassa vuoden 1948 tapahtumat kuvataan usein selviytymissodaksi, kansallisen syntymän hetkeksi eksistentiaalisen uhan keskellä. Tämän narratiivin alla piilee kuitenkin synkempi, hyvin dokumentoitu historia sotarikoksista – mukaan lukien palestiinalaisten kaivojen ja vesivarojen tahallinen myrkyttäminen. Nämä teot eivät olleet yksittäisiä poikkeamia, vaan osa laajempaa väestön karkottamisen, pelottelun ja alueellisen vahvistamisen strategiaa – strategia, joka jatkuu nykyään miehitetyn Länsirannan vesihuollon infrastruktuurin tuhoamisena ja Gazan täydellisenä saartona.
Vesilähteiden myrkyttäminen, erityisesti biologisilla aineilla, ei ole pelkästään taistelukentän taktiikka. Se on sotarikos kansainvälisen oikeuden mukaan, joukkokärsimystä aiheuttava ase ja rikos ihmisarvoa vastaan. Vuonna 1948 nämä teot olivat jo laittomia Haagin sopimuksen IV (1907) mukaan – johon Israel on sitoutunut velvoitteiden jatkuvuuden ja myöhemmän liittymisen kautta. Tämä essee esittelee dokumentoidun historian sionistisista vesimyrkkytoimista, niiden oikeudelliset vaikutukset ja tämän taktiikan jatkuvuuden Nakbasta nykypäivään.
Toukokuussa 1948, kun sionistiset joukot piirittivät palestiinalaista Akon kaupunkia, Haganan salainen tiedeyksikkö (Hemed Bet) levitti lavantautipohjaista biologista ainetta kaupungin vesihuoltoon. Tavoitteena oli heikentää siviiliväestöä, luoda paniikkia ja nopeuttaa pakoa.
Tämä oli ensimmäinen tunnettu bakteriologisten aseiden käyttö sionististen joukkojen toimesta sodan aikana. Kyse ei ollut yksittäisten toimijoiden teosta, vaan suunnitellusta sotilasoperaatiosta, joka kohdistui siviileihin.
Pian Akon jälkeen sama yksikkö yritti toteuttaa vastaavan lavantautimyrkkyoperaation Gazassa, joka oli tuolloin Egyptin hallinnassa. Tällä kertaa Egyptin turvallisuusjoukot pidättivät operaattorit ennen kuin he ehtivät levittää taudinaiheuttajaa.
Vaikka hyökkäys epäonnistui, se osoittaa selkeän biologisen sodankäynnin taktiikoiden mallin, joka oli koordinoitu useilla rintamilla.
Ennen Nakbaa palestiinalaiskylät Jerusalemista luoteeseen – mukaan lukien Biddu ja Beit Surik – raportoivat sionististen joukkojen yrityksistä myrkyttää tai sabotoida paikallisia kaivoja. Nämä kylät sijaitsivat strategisesti Jerusalemiin johtavien huoltoreittien varrella.
Vaikka mikrobiologisia todisteita ei koskaan saatu (todennäköisesti ajan ja tuhojen vuoksi), malli sopii sionistisen sabotaasin tunnettuihin toimintaprofiileihin maaseutualueilla.
Jerusalemin länsipuolella sijaitseva ’Ayn Karim koki äkillisen sairausaallon sen jälkeen, kun Haganan hyökkäykset kohdistuivat kylän vesisäiliöön.
Tämä tapaus osoittaa, miten psykologisia ja biologisia taktiikoita käytettiin yhdessä, ei vain vahingon aiheuttamiseksi vaan myös pelon kylvämiseksi ja paon edistämiseksi.
Galileassa Palmach hyökkäsi Ein al-Zeituniin, tappoi monia asukkaita ja karkotti loput. Tämän jälkeen sionistiset joukot tuhosivat kylän kaivot ja vesikanavat estääkseen paluun.
Vesilähteiden tuhoaminen ei ollut satunnaista vahinkoa. Se oli laskelmoitu strategia kylien pysyvään tyhjentämiseen.
IDF:n salassapitoasiakirjat osoittavat, että sionistiset joukot suunnittelivat vesilähteiden myrkyttämistä tai toimintakyvyttömiksi tekemistä useissa Galilean kylissä, erityisesti niissä, jotka olivat lähellä aselepolinjoja.
Nämä suunnitelmat osoittavat, että vesimyrkyttäminen oli osa laajempaa doktriinia (“Suunnitelma Dalet”), eikä rajoittunut yhteen tai kahteen eristettyyn tapaukseen.
Edellä kuvatut toimet muodostavat selviä ja moninkertaisia kansainvälisen humanitaarisen oikeuden rikkomuksia, jotka olivat voimassa vuoden 1948 sodan aikana:
Veden aseistaminen ei päättynyt vuonna 1948. Se kehittyi ja muodostui keskeiseksi osaksi Israelin miehitysinfrastruktuuria.
Israelilaiset siirtokuntalaiset miehitetyllä Länsirannalla tuhoavat tai saastuttavat rutiininomaisesti palestiinalaisia vesisäiliöitä, kaivoja ja kastelujärjestelmiä.
Veden kieltäminen on tullut keskeiseksi taktiikaksi siirtokuntalaisten kolonialistisessa laajentumisessa, seuraten samaa logiikkaa kuin vuonna 1948: maan hallinta elämän katkaisemalla.
Gazassa Israel on vuodesta 2007 lähtien ylläpitänyt täydellistä saartoa – joka kohdistuu paitsi rajoihin ja sähköön myös vedenpuhdistukseen, sanitaatioon ja lääketieteelliseen infrastruktuuriin.
Toimet:
Vaikutukset:
Saarto muuttaa veden – elämän kannalta välttämättömän – rangaistusaseeksi. Se on moderni jatke doktriinille, joka otettiin ensimmäisen kerran käyttöön myrkytetyissä kaivoissa vuonna 1948.
On totta, että syytös “kaivojen myrkyttämisestä” oli aikoinaan pahantahtoinen antisemitistinen panettelu, jota käytettiin oikeuttamaan viattomien juutalaisten murhat keskiaikaisessa Euroopassa. Mutta todellisten, dokumentoitujen tapausten tunnustaminen, joissa sionistiset joukot myrkyttivät palestiinalaisten vettä, ei ole tämän panettelun elvyttämistä. Se on totuuden puhumista historiallisesta ja oikeudellisesta todellisuudesta.
Israelin sotilaallisten ja siirtokuntalaisten taktiikoiden – mukaan lukien biologinen sodankäynti – kritiikki ei ole antisemitismiä. Se on moraalinen velvollisuus, joka juurtuu kansainväliseen oikeuteen, historialliseen vastuuseen ja palestiinalaisten uhrien kokemaan todellisuuteen. Hiljaisuus tällaisten rikosten edessä ei suojele juutalaisia – se suojelee sotarikollisia ja häpäisee todellisen antisemitismin uhreja historian saatossa.
Akosta Gazaan, sabotoiduista kyläkaivoista Gazan pohjavesien hitaaseen tukahduttamiseen, veden käyttö aseena määrittelee sionistisen siirtokuntakolonialismin logiikan. Se on poistamisen, pelottelun ja hallinnan taktiikka – eikä se ole koskaan lakannut.
Veden myrkyttäminen on elämän myrkyttämistä. Ja Palestiinan myrkytettyjen kaivojen muistaminen ei ole vanhojen panettelujen herättämistä, vaan modernien rikosten kohtaamista – totuudella, lailla ja vaatimuksella, että vesi ja oikeus virtaavat jälleen vapaasti.